Viime aikoina on tapahtunut paljon hyvää, mutta ne vanhat muistot palaavat mieleen. Huomaan ajattelevani asioita, ja miten ne ovat minuun vaikuttaneet vuosien kuluessa. Joitakin arpia on yhä vaikea jakaa muiden kanssa, vaikka kuinka haluaisi kertoa niistä. Mutta sitä pelkää mrtuvansa täysin, jos sanoo liikaa. Tyhmä pelko, josta opettelen pääsemään eroon.

Tuli avokin kanssa pientä suukopua eilen, asiasta puhuttiin ja tunnelma helpottui. Mutta sitten minulle tuli mieleen erinäisiä asioita, jotka saivat minut vaikuttamaan etäiseltä. Se yksi asia, jonka mieheni sanoi, sai minut miettimään lapsuuttani, ja isä- tytär suhdetta, joka ei ollut helpoimmasta päästä. Ja kuinka yhä joissakin asioissa sorrun siihen samaan rooliin, jossa silloin olin.

Tavallaan kotona me naiset olimme kodinhoitajan roolissa, kun äidin sanoman mukaan "ukko huiteli omissa menoissaan eikä huolehtinut omista velvollisuuksistaan perheenisänä"...